Huostaanotto ei ole ratkaisu

Pikkutytön järkyttävä murha Helsingissä koskettaa meitä kaikkia.  Oman lapsensa surmaamista ei voi ymmärtää kahden tytön isänä.  Julkinen keskustelu näyttää siirtyvän siihen, toimivatko sosiaaliviranomaiset oikein vai laiminlyötiinkö tytön turvallisuus viranomaisten toimesta.

Arvostan sosiaaliviranomaisten työtä, esimerkiksi lastensuojelun piirissä työskentelevä henkilöstö tekee tärkeää työtä, joka ei saa sille kuuluvaa yleistä arvostusta. Heidän imagonsa on hämmästyttävän huono verrattuna vaikkapa sairaanhoitajien työhön. Jokainen rakastaa sairaanhoitajaa, sosiaalityöntekijää aika harva. Mutta tytön kuolema vaikuttaa niin hirveältä, että viranomaisten toiminta on tutkittava perinpohjaisesti. Jo pelkät julkisuudessa kerrotut väitteet tytön kohtaamasta väkivallasta aiheuttavat ihmetyksen siitä miten hyvin viranomaisten välinen yhteistyö oikein toimii. Viranomaiset eivät puuttuneet ilmeisesti aika selviin merkkeihin riittävän tarmokkaasti, vaan vastuuta tunnuttiin pallottelevan osapuolelta toiselle.

Sosiaalisessa mediassa ihmetellään aina ikävien lastensuojelutapausten jälkeen, miksi lapsia ei oteta huostaan aikaisemmin. Vallitsee mielikuva, että sosiaaliviranomaiset antavat liian kauan syntymävanhempien yrittää olla vanhempia lapsilleen.  Nettipalstat täyttyvät kommenteista, jossa ihmetellään, miksei lapsia oteta huostaan aikaisemmin.

Tosiasiassa kodin ulkopuolelle kiireellisesti sijoitettujen lasten määrä on kasvanut esimerkiksi Helsingissä viime vuosina. Viime vuonna 475 lasta sijoitettiin kiireellisesti, mikä on noin kymmenyksen edellisvuotta enemmän. THL:n tilastojen mukaan vuoden 2010 aikana oli huostassa 10 003 lasta, joista kiireellisesti sijoitettiin 3 432 lasta.

Aivan kuten vanhustenhuollossa, myös lastensuojelussa pyritään uusitun lastensuojelulain mukaisesti muuttamaan palvelurakennetta. Vähemmän laitoksia, enemmän perhehoitoa. Perhehoitoa pyritään lisäämään sekä lapsilähtöisistä että taloudellisista syistä. Esimerkiksi Espoossa vuonna 2010 Espoossa sijoitetuista lapsista 50 prosenttia sijoitettiin laitoksiin, 14,9 % ammatillisiin perhekoteihin ja sijaisperheisiin 33 %. (Oulussa perheisiin sijoitetaan 76,8 %:a).

On lian yksinkertaista väittää, että huostaanottoja lisäämällä vaikeassa tilanteessa olevien lasten tilanne paranee.  Lain tarkoittamaa ensisijaista perhehoitoa on tarjolla liian vähän. Perheitä, jotka ovat valmiita sijaisperheeksi, ei ole pilvin pimein.  Laitossijoitus ei ole lasten kehityksen kannalta toivottava keino.

Nyt tapahtunut tytön kuolema on tietenkin vain jäävuoren huippu. Vaikka monen mielestä joistakin ei vain ole vanhemmiksi, pitäisi kuitenkin yrittää miettiä, miten pinnan alla olevaan jäävuoren pohjaan vaikutetaan. Voidaanko avohuollon palveluita suunnata jotenkin toisin perheille? Miten sijaisperheenä toimimisesta saadaan houkuttelevampaa? Miten vanhemmuutta voidaan tukea nykyistä enemmän?

Lastensuojelu on vaaliteemana erittäin vaikea. On paljon helpompi puhua terveysasemapalveluista kuin huostaanotosta. Kunnallispolitiikon on myös vaikea saada otetta asiasta, koska salassapitosäännökset – luonnollisesti- estävät vaikeimpien asioiden käsittelyn. Mutta toivottavasti tulevissa kuntavaalikeskusteluissa myös valtakunnan tasolla käydään keskustelua siitä, miten voimme yrittää estää vastaavanlaiset tapahtumat. Sillä jaksan silti uskoa, että tässäkin asiassa toteutetulla politiikalla on väliä.