Olen pessimisti. En yleensä, mutta tässä tapauksessa kyllä. Olen nimittäin huolestunut puolueeni SDP:n tilanteesta seuraavina vuosina. Hallitusvastuusta tulee raskas neljän (toivottavasti!) vuoden urakka, opposition moukaroidessa hallitusta kuin nyrkkeilymatsissa ikään. Aseet oppositiolle ovat käsissä: Kreikan kriisi ei ole vielä ratkennut ja valtiontalouden tasapainottaminen ei onnistu ilman kovia päätöksiä. Nyt mitataan hallituspuolueiden kyvyt ja opposition taidot.
Tässä tilanteessa itse puolueen ei pidä jäädä tulee makaamaan, vaan sen pitäisi jaksaa myös kehittää itseään. Raskaan vaalitaistelun ja hallitusneuvottelijoiden puolueen kehittäminen ei varmasti kiinnosta ketään, mutta siihen on palattava. Elämää on hallituskaudenkin jälkeen. SDP:n jäsenten ikärakenne on pahasti vääristynyt. Omassa puolueosastossani, joissa aktiiveista osa on sentään alle 40-kymppisiä, maksavien jäsenten määrä on vähäinen. Jäsenmaksusta vapautettuja on paljon. Uusien jäsenten rekrytoiminen on, kuten kaikissa yhdistyksissä, vaikeaa. Tulijoita ei ole tulvaksi asti.
Uusien jäsenten saaminen on kuitenkin kaiken toiminnan elinehto, sillä uudet ihmiset ja ajatukset tuovat aina raikkaan tuulahduksen kaikkeen toimintaan. Niin työelämässä kuin järjestöelämässäkin. Tulevina vuosina SDP:ssä pitäisi jaksaa kehittää järjestöjä sillä samalla vimmalla kuin aikaisemminkin. Tai oikeastaan paljon suuremmalla vimmalla.
Kaikista vaarallisinta on se, että SDP:n piirissä ollaan niin tyytyväisiä hallitusvastuuseen, että unohdetaan oma tulevaisuuteen tähtäävä ohjelmatoiminta, sillä silloin käy SDP:lle kalpaten.
Nyt optimisti kuitenkin koputtaa olkapäätäni ja huomauttaa, että älä sinä poika huoli, kyllä tämä tästä. Pitkän historia velvoittaa ja ennenkin on toimintaa kehitetty hallituskauden aikana. Toivotaan, että näin käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti