Kurjuutta jakamaan

Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnassa oleminen tuo eteen vaikeita asioita. Lautakuntatyössä ovat ilonaiheet vähissä, kun usein päätökset koskevat supistamisia, keskittämisiä ja määrärahojen riittävyyttä. Niukkuutta tuntuu olevan aina, oli kyse sitten henkilökunnan määrästä tai kuntalaisten palvelutasosta. Budjettimäärärahat ovat niukat, eikä niiden kasvattaminen ole helppoa. Ja kaiken lisäksi tekemämme päätökset eivät ole matematiikkaa, lopputulosta ei voi laskea. Epäonnistumisten riski on suuri.

Torstain 14.4 kokouksessa ollaan taas tärkeiden asioiden edessä. Sosiaali- ja potilasasiamiehen ja varsinkaan vammaisasiamiehen vuoden 2010 toimintakertomukset eivät ole mitään hoosianna-tason ylistyskertomuksia kaupungin toiminnasta. Ongelmat liittyvät tiivistetysti siihen, että sosiaalityöntekijöitä puuttuu kaupungin palveluksesta sen verran, että vammaisille ei ehditä tehdä lain mukaista palvelusuunnitelmaa, eivätkä köyhät saa heille kuuluvaa toimeentulotukipäätöstä. Tyhmemmänkin päättäjän luulisi tajuavan, että sosiaalityöntekijöitä olisi saatava kaupunkiin lisää. Siitä päästäänkin siihen ongelmaan, ettei heitä ole tarjolla niin kovin paljoa auki oleviin tehtäviin. Suo siellä, vetelä täällä. Koska olen aina arvostanut politiikkoja, jotka esittävät ratkaisuvaihtoehtoja ongelmiin, esitän ratkaisuvaihtoehdon: virkoja on saatava lisään. Olipa helppoa!

Tähän väliin täytyy todeta (ennen vakavia asioita), että yksi tuttuni oli keskustellut vaaleista ja demariehdokkaista erään toisen henkilön kanssa. Tämä toinen henkilö oli sanonut, että hän ei voi äänestää ketään espoolaista demariehdokasta, mutta Antti Aarniota hän voisi äänestää. Kiitos vain, seuraavissa vaaleissa tavataan! Näillä äänimäärillä voi vielä päätellä mistä äänet tulevat.

Itsekehun jälkeen takaisin kuntalaisten asioihin. Torstain kokouksessa käsittelemme myös Espoota koskevan toimintaympäristön muutoksia ja niiden vaikutuksia talousarviokehykseen. Itse kiinnitin asiaa koskevaa materiaalia lukiessani siihen, että Espoon pitäisi panostaa enemmän kaupungin sisäisten erojen tasoittamiseen. Meillä Espoossa monet asiat keskittyvät muutamalle alueelle. Maahanmuuttajat Espoon keskukseen ja Leppävaaraan, sairastavuus Pohjois- ja Keski-Espooseen, ilman peruskoulutusta olevat Espoon keskukseen ja Espoonlahteen ja pisteeksi iin päälle: työttömyys Espoon keskukseen.

Tähän kehityksen murtamiseen pitäisi puutua voimakkaammin. Se edellyttäisi panostamista varsinkin ”huonojen” alueiden kouluihin, jotta kaikilla olisi tasavertaisemmat mahdollisuudet ponnistaa elämässä eteenpäin. Tähän aiheeseen palaan myöhemmin, sillä nyt on aika siirtyä tunteita herättävään kohtaan esityslistalla.

Kilon päiväkodissa on järjestetty ensin kokeiluna ja sittemmin vakiintuneena toimintana yhteisöllistä kuntoutusta yhdeksälle vammaiselle lapselle. Päiväkodin henkilökuntaan on kuulunut kaupungin palkkaamat fysio-, puhekuntoutusta varten. Espoon kaupunki on tähän saakka järjestänyt Kilon päiväkotiin sijoitettujen vammaisten lasten kuntoutuksen, vaikka valtaosa lasten kuntoutuksesta olisi kuulunut Kelan järjestämisvastuulle sovitun työnjaon mukaisesti.

Nyt kaupunki on päättänyt, että tuohon Kilon päiväkodin erityisryhmään sijoitettujen lasten terapiapalvelut järjestetään Kelan toimesta ja kaupungin vastuulle kuuluvien lasten terapiat kaupungin toimesta. Helsingin Sanomissa on ollut viikon kuluessa kaksi juttua aiheesta ja vanhemmat ovat olleet aktiivisesti yhteydessä päättäjiin. Kun itse luin Hesarin ensimmäisen jutun, totesin vaimolleni, että eihän kukaan sydämen omaava ihminen voi lopettaa vammaisten lasten erityispalvelua luettuaan sen jutun.

Kyse on siis tiivistetysti siitä, että siirretäänkö nyt kaupungin toimesta järjestettävä terapiapalvelu sille taholle jolle se valtakunnallisen linjauksen mukaisesti kuuluu. Eli Kelalle.

Asiaa voi tarkastella monilta näkökulmilta. Virkamiehet katsovat aivan perustellusti, että kaikkien espoolaistan pitää olla samassa asemassa, ja vastuu on siirrettävä sille jolle se valtakunnallisten ohjeiden mukaan kuuluu eli Kelalle. Jos Espoon kaikkien 200 vaikeavammaisen lapsen terapiat järjestettäisiin samoin kuten Kilossa, tarvitsisimme Espooseen 60 terapeuttia toteuttamaan terapioita. Se ei liene mahdollista ainakaan nopealla aikavälillä.

Vammaisen lapsen (ja hänen vanhempansa) näkökulmasta tilanne on tietenkin erilainen. Siirtyminen Kelan terapiapalveluiden piiriin on heidän näkökulmastaan heikennys. Lisäksi terapeuttien muutokset eivät liene vaikeavammaisten kohdalla hyvä asia. Miksi heidän pitää luopua jostain?

Minä olen aina pitänyt tasa-arvoisuuden periaatetta erittäin tärkeänä. Palveluiden kohdalla se on minusta yksi tärkeimmistä periaatteista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa eletään aina niukkuutta ja niitä pitää jakaa ohjeiden perusteella, jotka kohtelevat asukkaita samalla tavalla. Niin rikasta kuin köyhää. Tai vammaista lasta Kilossa ja Espoonlahdessa.

Mutta tässä Kilon tapauksessa taidan kuitenkin luottaa enemmän sydämen ääneen.