Isä ja keskenmeno

Miksi kirjoitan tästä? Käyn asiaa läpi kirjoittamalla. Tämä on kuin terapiaa. Keskenmenoista ei ole helppo keskustella varsinkaan miesten kanssa. Niitä voi olla vaikea toisen ymmärtää, eikä itselläkään ole helppo aloittaa keskustelua keskenmenoista aiheutuneista tunteista. Hiljaisuus on kiusallista. Jossain määrin meidän miesten oletetaan yhä kestävän kaiken kuin mies. Turhaa valittamatta kohti uusia haasteita. Minunkin periaatteeni on ollut, ettei turhia valiteta.

En ole ainoa, jota keskenmenot ovat kohdanneet. Vastaavanlaisia kokemuksia omanneita on paljon. Siksi kirjoitan avoimesti tilanteestani. Ehkä joku löytää kirjoitukseni, saa siitä lohtua tai innostuu kertomaan kokemuksistaan. Turha näistä kokemuksista on vaieta. Ja toisaalta mitä häpeämistä minulla on? En ole voinut tälle tilanteelle mitään, enkä häpeä sitä että vastoinkäymiset koskettavat. Miksi en uskaltaisi kertoa tuntemuksistani?

Olemme vaimoni kanssa kokeneet neljä keskenmenoa viimeisen kahden vuoden aikana. Ensimmäisellä kerralla raskaus keskeytyi alkuvaiheessa. Kahden onnistuneen raskauden jälkeen se ei silloin tuntunut kummalliselta, tuntui siltä, että nyt vain nakki napsahti kohdallamme. Totta kai se harmitti, mutta pääsin asiasta melko nopeasti ohi.

Kun vaimo seuraavan kerran tuli raskaaksi, tunnetila oli varovainen. Ensimmäinen keskenmeno oli jättänyt jälkensä. Kaikki näytti menevän hyvin, mutta sitten jouduimme ikävän tosiasian eteen, kyseessä oli tuulimunaraskaus. Dramaattisten vaiheiden jälkeen löysimme itsemme naistentautien päivystyksestä ja sitä kautta sairaalan osastolta.

Tämän tapauksen jälkeen olotila oli surkeampi. Pettymyksen tunne oli voimakas. Vaimoni fyysinen toipuminen vei jonkin verran aikaa, joten arjen pyöritys vei nopeasti ohi tilanteen. Epävarmuus siitä, että tuleekohan tästä mitään, kasvoi.

Kolmannella kerralla raskaus eteni hyvin. Jännitimme ensimmäistä ultraäänikuvausta kovasti, mutta kaikki oli kuvauksen perusteella hyvin. Näytti siltä, että tällä kertaa raskaus onnistuisi. Kunnes tuli ikävä uutinen, lääkärintarkastuksessa sikiön ääniä ei saatu kuuluviin. Matka työpaikalta sairaalan on yksi murheellisempia muistojani. Jo tutuksi tulleessa päivystyksessä varmistui, että sikiö oli kuollut kohtuun. Seuraavana päivänä kohtu tyhjennettiin lääkkein. Päivä oli pitkä ja karu.

Elämä jatkui, mutta suru tai pikemminkin murhe jäi mielenpohjaan.

Tämän jälkeen varovaisuus astui mieleen. Maalaisjärkikin sanoi, että raskauksien suhteen on otettava aikalisä. Kolmannen keskenmenon jälkeen HUS teki tutkimukset, joilla yritettiin selvittää toistuvien keskenmenojen syytä. Mysteeriksi jäi.

Tuli kesä ja hups, vaimoni oli raskaana. Kokemuksesta viisastuneena yritin pitää odotukset alhaalla. Ensimmäisessä ultrassa kaikki oli hyvin, toive onnistuneesta raskaudesta heräsi. Vaikka itselle yritti jatkuvasti vakuutella, ettei mikään ole varmaa, ajatuksissa ei voinut olla valmistautumatta tulevaan vauvaan. Pilvilinnat murentuivat soittoon. Sydänääniä ei kuulunut – taaskaan. Sillä hetkellä tiesin, että peli oli menetetty. En silti rohjennut katsoa lääkärin kasvoja hänen tutkiessaan ultraäänikuvaa. Kai ihminen sisimmässään odottaa aina ihmettä. Kun lääkäri lopulta totesi, että valitettavasti sikiö on kuollut, tuntui se raskaalta. Silti kysyin varmistusta lääkäriltä kahteen kertaan. Ettei vain synnytystä käynnistettäisi turhaan.

Kotimatkalla vaimo itki raskaasti. Minä yritin lohduttaa, vaikka sanottavaa ei ollut. Kirosanat pyörivät mielessä.

Seuraavan päivänä kohdun tyhjennys tuntui – ikävä kyllä – rutiinilta, koska tiesin mitä on odotettavissa. Kaikkeen näköjään tottuu

Nyt mielessä on eräänlainen tyhjyys. Vaikka ulkoisesti vaikutan lähes normaalilta, tuntuu kuin sisimmässä olisi jokin möykky. Tiedän, että möykky katoaa ajan myöten.

Katkeruus valtaa mielen. Miksi toisilla raskauden näyttävät menevän kuin tanssi? Miksi meillä tanssi päättyy mahalaskuun? Toisaalta onko minulla oikeus olla katkera? Minullahan on jo kaksi tervettä lasta, joista voin iloita joka päivä! Miten ne vanhemmat kestävät, joilla ei ole vielä lapsia ja jotka kohtaavat keskenmenojen pettymykset? Olen varma että tuska on hirvittävä. Sillä minä saan kuitenkin omista lapsistani voimaa, joka auttaa kantamaan vaikeiden asioiden yli.

Välillä olen epävarma siitä miten suhtautua viimeisempään keskenmenoon? Onko minulla oikeutta surra sitä? Sikiöhän se vain oli, vaikka jo ihmisen näköinen. Pitääkö sitä surra vai jatkaa niin kuin ennenkin? Vai olenko tunnevammainen mies, kun se ei välillä tunnu missään? Miten tässä oikein pitäisi olla? Aika hoitanee?

Pitääkö unelmat lisälapsista nyt haudata? Järki sanoo kyllä, vastoinkäymisiä on ollut liikaa muutaman vuoden sisään ja jokin on vialla, kun keskenmenot toistuvat joka kerralla. Surullista, mutta se taisi olla siinä.