Vanhan kaapin kunnostus

"Kunnostuksen" jälkeen

Blogia aikoinani perustaessa ajatukseni oli kirjoittaa myös remonttiprojekteista, koska ne ovat sydäntäni lähellä. Mutta politiikkaahan blogini sisältö on pääasiassa ollut. Nyt tulee poikkeus:

Omaisuuteemme - siihen valtavaan - kuuluu kaappi, jonka olemme ostaneet aikoinaan pelastusarmeijan kirpputorilta Helsingin Laajasalosta, jopa sisustuslehdissä mainitusta hyvien löytöjen paikasta.


Kyseinen kaappi on toimiva ja sopii kuin naula seinään sille tarkoitettuun paikkaan. Säilytämme siinä omaisuutemme arvokkainta osaa, mummon perintöastioita. Ehtaa Arabiaa. Kaapin lakkaus ei ollut enää uuden veroinen, joten päätin jo vuosia sitten, että sehän vielä kunnostetaan. Ostin aikoinaan köyhien stockalta purkin sellakkaa, jolla ajattelin kaapin lakata. Aika kului ja lakka muistutti olemassaolostaan kaapin hyllyllä. Viime viikolla sain vimman, jollaisia minulle välillä tulee. Nyt kaappi laitetaan kuntoon. Surfasin puhelimella nopeasti netissä ja etsin vinkkejä. Jotain löytyi ja ajattelin, että eiköhän tällä pärjätä. Tuumasta toimeen.

Tavoite oli siis kunnostaa kaappi kunnioittaen sen vanhaa henkeä. Suurin kosmeettinen haitta kaapissa oli, että sen ylätason pinnalla oli maljakkojen jättämiä valkoisia rinkuloita. Halusin saada ne häivytettyä. Epäilin, että lakka oli sellakkaa, joka ei kestä vettä hyvin, vaan vesi jättää pintaan jälkensä. Luin jostain, että rinkulat voi onnistua saamaan piiloon kevyesti teräsvillalla hiomalla. Kokeilin tätä. Ei auttanut. Tuumasin, että lakka on otettava pois ja yritettävä tehdä lakkaus uudelleen. Siklasin lakan pois ja havaitsin, etteivät rinkulat ota häipyäkseen.

Päätin hioa koko pinnan. Aloitin hienolla hiekkapaperilla, siirryin nopeasti karkeampaan ja vähän ajan päästä ajattelin hionnan riittävän. Virhe.

Huomasin samalla, että pinta on petsattava, muuten lopputuloksesta tulee hirvittävä. Kävin rautakaupassa ostamassa vesipetsipussin (tumma mahonki), joka onneksi osoittautui oikeaksi värisävyksi. Petsasin hiotun pinnan ja totesin, että rinkulakohdat vain korostuvat petsauksen ansiosta. Kirosin raskaasti. Päätin olla fiksu ja yritin petsaamalla häivyttää rinkulakohdat. Ei toiminut, vaan yhä kohdat erottautuivat muusta pinnasta.

Pohdin vaihtoehtoja. Joko hion pinnan täysin puunväriseksi tai siedän pinnasta erottuvia kohtia. En tiennyt tässä vaiheessa, miltä pinta näyttää lakkauksen jälkeen. Päätin välttää liikaa hiomista, sillä en ollut varma siitä, oliko pinnassa viilu vanerin päällä ja vaikka ei olisikaan, hiottu pinta saattaisi erottua muusta huonekalusta. Päätin siis lakata pinnan.

Sellakkaa neuvotaan lakkaamaan monta kertaan, jopa viisikin kertaa. Lakkasin pinnan kolmesti ennen lakan loppumista. Aion lakata sen vielä pari kertaa, jotta saan pinnasta kestävän ja tasaisemman. Nyt lakka loppui ja sen huomaa kannesta.
Jälkikäteen katsottuna, minun olisi pitänyt aluksi varmasti selvittää mitä alkuperäinen lakkaus on. Se olisi onnistunut Sinolin avulla. Pieni pisara sinolia kaapin pinnan päälle olisi selvittänyt miten vanha lakkaus reagoi: jos se pehmenee nopeasti, pinta on sellakkaa. Tämän jälkeen valkoisia kohtia olisi voinut yrittää häivyttää pehmentämällä hieromalla sellakan ja sinolin sekoitusta pintaan ns. puleeraustekniikalla. Mutta kärsimätön tekee eikä jaksa ottaa tarpeeksi selville.

Puolustukseni täytyy todeta, että lopputulos on silti hieno. Kaappi näyttää paremmalta ja päällyspinta kiiltää. Kyllä nyt mummon perintöastioiden kelpaa kaapissa levätä ja odottaa sitä kerran vuodessa tulevaa hetkeä jolloin ne otetaan käyttöön.