Nyt vietetään vanhustenviikkoa. Uutiset vanhustenhoidosta ovat pääsääntöisesti huonoja. Muutama viikko sitten uutisoitiin lääninhallituksen tekemistä tarkastuksista vanhustenhuollon laitoksissa. Tarkastuksissa oli ilmennyt paljon epäkohtia ja julkisuudessa vanhustenhoidosta keskusteltiin kiivaasti. Vanhusten määrä Suomessa kasvaa niin paljon, että tämä keskustelu on vasta alkusoittoa siihen, millaista keskustelua käydään vaikkapa kymmenen vuoden kulututtua.
Turussa on kuulemma pohdittu sitä, miten suhtaudutaan maahanmuuttajien haluun osallistua omaistensa hoitoon muita aktiivisemmin. He haluavat pestä ja syöttää omaisiaan käsittääkseni normisuomalaisia enemmän. Hoitohenkilökunta on pohtinut – suomalaiseen tapaan – miten vastuukysymysten kanssa on. Kenen vastuulla hoito on ja mitä jos virheitä sattuu? Toisarvoisia seikkoja, kommentoi vanhustenhuollon asiantuntija professori Sirkka-Liisa Kivelä.
Omaisten ja varsinkin lasten rooli vanhustenhoidossa on Suomessa tabu. Ketään ei saa syyllistää siitä, että omat omaiset unohdetaan, eikä heidän luonaan vierailla tai osallistuta heidän hoitoonsa. Samaan aikaan vaaditaan voimakkaasti, että vanhuksista on huolehdittava ja kunnan on huolehdittava vanhusten ihmisarvoisesta elämän toteuttamisesta. Vastuuta sysätään yhteiskunnalle.
Kriittinen lukijani ajattelee heti, että halajanko paluuta maatalousyhteiskuntaan, jossa vanhukset hoidettiin kotona kuolemaan saakka. Yhteiskunta on muuttunut ja lapset ja vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla. Kaikilla vanhuksilla ei ole myöskään omaisia Plääh, plääh. Tekosyitä aina keksitään.
Omaisten aktiivisempi rooli vanhustenhoidossa ei tarkoita sitä, että kaikista tulee omaistensa omaishoitajia. Mutta se tarkoittaisi sitä, että vanhusten luona vierailtaisiin, kotona ja hoitopaikoissa, nykyistä enemmän. Vanhusten yksinäisyys vähenisi ja sukupolvien välinen kuilu ei ainakaan kasvaisi nykyisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti